Lähi-Idän tilanne herättää väistämättä kysymyksen siitä, mitä EU:n tulisi nyt tehdä. EU:lla ei ole yhteistä armeijaa eikä tällä hetkellä edes yhteistä tahtoa käyttää sotilaallista voimaa Euroopan ulkopuolella USA:n tueksi. EU:n tulee ensisijaisesti rakentaa realistinen tilannekuva ja varautua sodan jälkeiseen aikaan.

Viime viikolla käynnistyi jälleen uusi sota, kun Yhdysvallat ja Israel päättivät, ettei Iranin nykyinen tilanne voi jatkua ilman voimankäyttöä. Tapahtumat eivät tulleet asiaa seuranneille yllätyksenä.

Iran on ollut omia kansalaisiaan sortava ja tappava autoritäärinen valtio jo pitkään ja sen johdon keskeisin tavoite on ollut säilyttää oma valta-asemansa hinnalla millä hyvänsä. 

Maassa pitkään jatkuneet kansalaisprotestit kertovat tyytymättömyydestä, mutta ne eivät sinänsä vielä kaada koko järjestelmää, sillä vallankumoukset vaativat muutakin kuin tyytymättömyyttä ja vihaa järjestelmää kohtaan.

Kun hallitus kaadetaan tai valta muuten vaihtuu demokraattisessa valtiossa, järjestelmän rakenteet mahdollistavat vallan siirtymisen seuraajalle. Iranissa vastaavia rakenteita ei ole, vaan koko hallinto on rakennettu muutoksen estämiseksi. Käytännössä jokaiselle syrjäytetylle tai surmansa saaneelle johtajalle on olemassa seuraaja, jonka legitimiteetti perustuu järjestelmän sisäiseen hyväksyntään, ei kansan tahtoon. Muiden diktatuurien tapaan Iranissa on myös massiivinen sisäisen turvallisuuden koneisto, joka on sitoutunut nykyjohtoon yhteisten, kansaa vastaan tehtyjen julmien rikosten kautta. Sirpaloitunut oppositio on pääosin Iranin ulkopuolella toimiva joukko erilaisia ryhmiä, joiden näkemykset maan tulevaisuudesta ovat varsin erilaiset. Vaikka Iranin hallinto kaatuisikin, riskinä on julma sisällissota eri oppositioryhmien, vähemmistökansallisuuksien ja vanhan hallinnon jäänteiden kesken. Tämän estämiseksi tarvittaisiin kansalaisten laajaa luottamusta nauttiva oppositiokoalitio, jolla olisi kyky luoda vakaa turvallisuustilanne ja hallinnoida maata ulkovaltojen tuella. Tällaisista valmisteluista ei ole viitteitä näkynyt.

EU:ta ja sen johtajia on kritisoitu sodan alettua latteista kannanotoista. Vasen laita vaatii Yhdysvaltojen tuomitsemista siitä, että se puuttuu jälleen alueen tapahtumiin. Osa taas kritisoi EU:ta siitä, ettei se tee enemmän Iranin demokratian tukemiseksi tai valitse ja tue opposition edustajaa.

Totta on, että EU olisi voinut esimerkiksi julistaa vallankumouskaartin terroristijärjestöksi useita vuosia aikaisemmin ja iskeä Iranin hallintoa vastaan tehokkaammin taloudellisilla sanktioilla. EU joutuu kuitenkin toimimaan omien sääntöjensä ja mahdollisuuksiensa puitteissa. Jäsenmaista on aina löytynyt tahoja, jotka ovat halunneet varovaisempaa suhtautumista Iranin hallintoon.

Nyt kun Iranissa on aktiivinen sota, EU:n mahdollisuudet ovat entistä rajallisempia, EU kun ei ole sotilasliitto. EU:lla ei ole yhteistä armeijaa eikä tällä hetkellä edes yhteistä tahtoa käyttää sotilaallista voimaa etenkään Euroopan ulkopuolella USA:n tueksi. Unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikka perustuu jäsenvaltioihin, joilla on omat intressinsä, riskinsietokykynsä ja historialliset kokemuksensa. Monessa pääkaupungissa muistetaan hyvin, mitä tapahtui Afganistanissa ja Irakissa, kun eurooppalaiset lähtivät tukemaan USA:n intressejä alueella kaksi vuosikymmentä kestäneissä sodissa. Tuhansia eurooppalaisia sotilaita kaatui ja vammautui samalla kun rahaa käytettiin kymmeniä miljardeja euroja, ja nyt Trumpin hallinto vähättelee näitä uhrauksia. Halu lähteä USA:n tueksi on siksikin vähissä.

Sota on kuitenkin jo eskaloitunut koskemaan myös EU:ta Iranin iskettyä Ranskan sotilastukikohtaan Abu Dhabissa ja ilmeisesti yrittäessä iskeä Iso-Britannian tukikohtaan EU:n alueella Kyproksella. Sota vaikuttaa myös Persianlahden maissa asuviin ja oleileviin tuhansiin EU-kansalaisiin ja globaaliin talouteen. Jotkut EU-maat, kuten Ranska ja Saksa, voivatkin lähteä tukemaan Iranin iskujen kohteeksi joutuneita maita puolustusoperaatioissa, mutta EU ei tule osallistumaan Iranin sotaan, siihen ei ole tahtoa eikä kykyä.

EU:lla on sen sijaan mahdollisuuksia vaikuttaa, kun aseet vaikenevat. Jos Iraniin nousee uusi demokratiaan pyrkivä hallinto, EU voi tukea tätä demokraattisten rakenteiden luomisessa sekä maan talouden jälleenrakentamisessa. Vakaa, demokraattinen Iran on ehdottomasti EU:n strategisissa intresseissä. Toisaalta EU:ssa ymmärretään myös se, että demokratia voi syntyä ainoastaan kansan omasta tahdosta ja kyvystä luoda uusi järjestelmä vanhan tilalle, ei vientituotteena omilla ehdoillamme.

Kaiken tämän valossa ja sodan jatkuessa EU:n tuleekin ensisijaisesti rakentaa realistinen tilannekuva ja varautua sodan jälkeiseen aikaan. Samalla tulee arvioida, mitä EU:n on toimivaltuuksiensa puitteissa tehtävä omien intressiensä ja kansalaisiensa suojelemiseksi. Iranin johto voi tilanteen kiristyessä muuttua entistä arvaamattomammaksi, ja tämä voi näkyä esimerkiksi pitkän kantaman ohjusiskuina tai terroristi-iskuina EU:n alueelle. Siksi muun muassa sisäiseen turvallisuuteen ja yhteisiin ilma- ja ohjuspuolustuskyvykkyyksiin on nyt panostettava ja jatkettava työtä puolustuksellisesti uskottavan unionin eteen.