Viime päivinä on puhuttanut hallituksen suunnittelema ydinenergialain muutos, joka mahdollistaisi kriistilanteissa ydinaseiden kuljettamisen Suomen alueen kautta tai niiden tuomisen Suomeen. Lailla saatetaan Suomen lainsäädäntö linjaan muiden Pohjoismaiden kanssa. Asia on noussut opposition vaalipolitiikan välineeksi, vaikka esitetyn lakimuutoksen ydinsisältö on melko yksinkertainen.

Julkisessa keskustelussa on syntynyt vaikutelma, että lakimuutos johtaisi automaattiseen ydinaseiden tuomiseen Suomeen, vaikka näin asia ei itseasiassa ole: muutoksella pyritään ensisijaisesti siihen, että kansallinen lainsäädäntömme ei rajoittaisi Naton toimintaa kriisi- ja puolustustilanteissa. Päätökset ydinaseiden sijoittamisesta olisivat aina erillisiä poliittisia ratkaisuja. Ydinaseiden kehittäminen ja hankkiminen olisi edelleen kiellettyä ja lähtökohtaisesti kyseessä järkevä varotoimi ja poliittinen viesti ydinaseilla usein uhkailevalle Venäjälle. Suomi on täysimääräinen Naton jäsen ja osallistuu puolustusliiton toimintaan asettamatta rajoitteita Naton pelotteen toimivuudelle ja uskottavuudelle.

Tämä on erityisen tärkeää nyt, kun Venäjän sota Ukrainassa sujuu huonosti ja Venäjän kyky vakavan tavanomaisen sotilaallisen uhan luomiseen Naton suuntaan heikkenee raskaiden tappioiden, heikkenevän talouden ja Nato-maiden suurten puolustussatsausten takia. Sen takia Venäjä on entistä riippuvaisempi ydinaseistaan, jolloin Naton ydinasepelotteen merkitys Venäjän uhan hallinnassa kasvaa.

Tanskaa ja Norjaa käytetään usein esimerkkeinä maista, joissa ei ole ydinaseita rauhan aikana. Vaikka tämä pitää paikkansa, vertailu ei ole vedenpitävä. Rauhan ajan rajoitukset, joita näissä maissa on säädetty, eivät estä Naton toimintaa kriisitilanteissa eikä niillä ole yhteyttä kollektiivisen puolustuksen tilanteisiin. Näiden pohjoismaiden lainsäädännöt eivät siis rajoita liittokunnan toimintakykyä samalla tavalla kuin Suomen nykyinen lainsäädäntö voisi tehdä.

Myös muissa Pohjoismaissa käydään tällä hetkellä keskustelua siitä, miten Nato-jäsenyys huomioidaan käytännössä: esimerkiksi Ruotsissa on pohdittu mahdollisuutta tukea liittolaisten toimintaa kriisitilanteessa, mukaan lukien ranskalaisten ydinaselastattujen hävittäjien tukeutuminen Ruotsin alueelle. Kun Suomen lakimuutosta tarkastellaan tätä laajempaa pohjoismaista kehitystä vasten, kyse on pikemminkin teknisestä harmonisoinnista kuin radikaalista arvomuutoksesta.

Kriittinen suhtautuminen joukkotuhoaseisiin on syvällä Suomen historiassa ja monen kansalaisen identiteetissä. Ydinaseet herättävät poikkeuksellisen voimakkaita tunnereaktioita, koska ne yhdistyvät maailman tuhoisimpiin aseisiin ja mielikuvaan ihmiskunnan olemassaolosta. Vaikka tämä suhtautuminen on ymmärrettävä, se ei enää palvele Suomen turvallisuusajattelua muuttuneessa maailmanjärjestyksessä, sillä nämä arvot ja kansakunnan turvallisuus eivät enää ole ristiriidattomassa suhteessa. Tosiasiassa rauha säilyi Euroopassa Kylmän Sodan aikana, Neuvostoliiton massiivissen armeijan uhan alla, juuri Naton ydinasepelotteen ansiosta. Vastustus pelkän periaatteen vuoksi ei ole kenenkään kannalta hyödyllistä. Naton pelotteen perusta on liittouman koko olemassaolon ajan ollut ydinasepelote suurvaltahyökkääjää vastaan, joten lakimuutos on looginen askel. Tarve tarkistaa lakiperustaa tunnistettiin jo siinä vaiheessa, kun Suomi liittyi sotilasliittoon.

Kaikki edellä mainittu huomioon ottaen on tärkeää, että keskustelua käydään analyyttisesti ja vastuullisesti, keskittyen kansalliseen turvallisuuteen, ei sisäpolitiikkaan. Kansalaisten pelkoihin vetoaminen tai uhkakuvien kärjistäminen lyhyen aikavälin poliittisen hyödyn vuoksi ei palvele Suomen turvallisuutta. Nato-jäsenyys on yksi historiamme merkittävimmistä strategisista ratkaisuista, ja sen myötä meillä on myös velvollisuus huolehtia siitä, että maamme lainsäädäntö ja puolustusjärjestelyt tukevat Naton toimintaa. Turvallisuuspolitiikassa vastuunkanto on suorassa yhteydessä siihen suojaan, jota liittolaisuus meille tarjoaa.