Komissio julkaisi toukokuussa lannoitestrategian, ja parlamentti äänesti kesäkuun täysistunnossa sen keinojen toimeenpanon mahdollistamisesta. Strategia on vuosia odotettu, toistuvasti peräänkuulutettu ja moneen kertaan lykätty. On selvää, että se saapui liian myöhään. Viljelijöiden mielenosoitukset Strasbourgin parlamentin edustalla kuvaavat turhautumista tilanteeseen hyvin.

Strategian sisällössä on kuitenkin paljon hyvää: jäsenmaat saavat mahdollisuuden muuttaa tukisuunnitelmiaan ennakkomaksuperusteiseksi, tukea voidaan kohdentaa biopohjaisiin lannoitteisiin ja investointeja tilojen kriisinkestävyyteen tuetaan. Ravinnetehokkaamman viljelyn kannustimia on myös luvassa.

Ongelma ei siis ole strategian sisältö, vaan sen ajoitus. Moni nyt esitetyistä ratkaisuista olisi ollut huomattavasti vaikuttavampi jo esimerkiksi viime rahoituskautta neuvoteltaessa. Nyt strategia julkaistiin tilanteessa, jossa Lähi-idän kriisi on jälleen nostanut lannoitteiden hintoja ja muistuttanut Eurooppaa ulkoisista riippuvuuksistamme. Se kertoo samalla laajemmasta ongelmasta: EU reagoi usein vasta silloin, kun kriisi on jo ovella, vaikka varoitusmerkkejä oltaisiin nähty vuosia.

Kestää kuukausia, että jäsenmaat saavat toimeenpantua lannoitestrategiaa kansallisesti, ja vaikutukset näkyvät tiloilla konkreettisesti. Alkaa olla kaikille selvää, että toimet eivät ehdi auttamaan tämän syksyn kylvöihin.

Eurooppalainen maatalous on viime vuodet elänyt kriisistä kriisiin. Ensin energiakriisi, sitten Venäjän hyökkäyssota ja nyt Hormuzinsalmen häiriöt. Kun jopa kolmannes maailman lannoitekaupasta kulkee saman merireitin kautta, ei ole yllätys, että häiriöt ja riippuvuutemme näkyvät lähes välittömästi tuottajien arjessa. Viimeistään urean hinnan kaksinkertaistuminen muutamassa kuukaudessa kertoo, kuinka haavoittuvainen järjestelmä on.

Riippuvuuksista ei kuitenkaan päästä päivässä. Vielä viisi vuotta sitten lähes kolmannes EU:n lannoitetuonneista tuli Venäjältä, ja vasta vuoteen 2028 mennessä niistä ollaan irtaantumassa kokonaan. Vaihtoehtoisia tuontilähteitä on etsittävä määrätietoisesti.

Yksi luonteva suunta on Pohjois-Afrikka. Suomessa kuitenkin noudatetaan EU:n tiukimpia raskasmetallirajoja fosfaattilannoitteissa, mikä käytännössä rajaa tuontimahdollisuuksiamme. Ruotsissa rajoja on puolestaan löyhennetty vastauksena tuottajien huoliin. Länsinaapurimme päätös osoittaa, että ratkaisuja voidaan löytää myös kotopuolen sääntelyä tarkastelemalla.

Vaikka Iranin sota taukoaisi, sen vaikutukset näkyvät maataloudessa vielä pitkään. Olennaista ei ole vain tämän kriisin ratkaiseminen, vaan se, miten varaudumme seuraavaan. Ruokaturvaa ei ylläpidetä keksimällä pyörää uudelleen jokaisen häiriön kohdalla, vaan varmistamalla, että työkalut ovat valmiina ennen kuin niitä edes tarvitaan. 

Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 24.6.2026