Mercosur-vapaakauppasopimuksen neuvotteluissa lähestytään loppusuoraa, ja parlamentin äänestys siihen liittyen tulee olemaan poikkeuksellisen tiukka. Erityisesti huoli eurooppalaisten maataloustuottajien asemasta on jakanut mielipiteitä, ja keskustelu on kiihtynyt myös Suomessa. Sosiaalisessa mediassa suomalaisen ja eteläamerikkalaisen lihan vertailut ovat ottaneet kierroksia, ja tuottajien huoli tulevaisuudestaan ei ole suinkaan perusteeton: harva meistä hyväksyisi sen, että markkinoille päätyisi tuotteita, joiden tuotantotavoista tai turvallisuudesta ei ole riittäviä takeita. Sopimuksesta liikkuu kuitenkin paljon väärää ja valheellista tietoa, eikä Suomeen tosiasiassa ole tulossa mitään hallitsematonta lihavyöryä.

Mercosur on Etelä-Amerikan talousliitto, johon kuuluvat Brasilia, Argentiina, Uruguay ja Paraguay. Kyse ei ole mistään piskuisesta kauppakumppanista: alueen noin 300 miljoonan ihmisen markkina muodostaa yhden maailman merkittävimmistä maatalous- ja raaka-ainetuotantoalueista. Väestömäärältään tämä vastaa noin 65 prosenttia Euroopan unionin asukasluvusta.

Sopimusta on neuvoteltu yli 20 vuoden ajan, ja matkan varrella on nähty useita poliittisia ja sisällöllisiä umpikujia, milloin minkäkin jäsenvaltion asetuttua poikkiteloin. Nyt ratkaisua ollaan kuitenkin lähempänä kuin ehkä koskaan aiemmin.

On huolestuttavaa, että Suomessa keskustelu on kaventunut lähes yksinomaan maatalouteen ja erityisesti lihantuotantoon. Vaikka maatalouden kysymykset ovat tärkeitä, ne eivät yksinään määritä sopimuksen merkitystä. Suomen näkökulmasta Mercosur-sopimus on ennen kaikkea suuri mahdollisuus. Kyse on kasvavista markkinoista muun muassa metsäteollisuudelle, erilaisille teknologioille, energiaratkaisuille ja palveluille – eli juuri niille aloille, joihin suomalaisen talouskasvun tulevaisuuskin monelta osin nojaa. Euroopan unionin mittakaavassa hyötyjien joukkoon lukeutuu muun muassa autoteollisuus ja muu korkean jalostusasteen teollisuus.

Jos EU ei ole valmis käyttämään taloudellista vaikutusvaltaansa ja rakentamaan yhteistyötä, muut toimijat ovat siihen kyllä valmiita – etunenässä näistä Kiina. On arvioitu, että sopimuksen myötä eurooppalaiset yritykset säästäisivät yli neljä miljardia euroa vuosittaisissa tulleissa. Kyse ei siis ole vain periaatteista, vaan taloudellisesta kilpailukyvystä.

Sopimus oli pitkään EU:lle uhrattavissa, koska sen herättämät uhkakuvat koettiin suuremmiksi kuin hyödyt. Tämä asetelma on muuttunut. Nyt kyse ei ole enää kuvitteellisista riskeistä, vaan todellisista strategisista uhista. Siksi Mercosur on ennen kaikkea strateginen valinta Euroopan unionin roolista maailmassa aikana, jona poukkoileva suurvaltapolitiikka, kauppasodat ja kilpailu vaikutusvallasta muovaavat kansainvälistä järjestelmää yhä nopeammassa tahdissa.

Edellä sanottu ei tarkoita, että maatalouden huolia tulisi vähätellä, vaan päinvastoin. EU:n on pidettävä tiukasti kiinni omista vaatimuksistaan, ja tuottajien huolia on huomioitu muun muassa suojalausekkeilla ja muilla lisätuilla. Niiden avulla tuontia voidaan rajoittaa tai keskeyttää, mikäli markkinoille syntyy vakavia häiriöitä. Näitä välineitä on myös uskallettava käyttää, jos tarve vaatii.

Euroopan unionissa tarvitaan nyt vahvaa taloutta ehkä kipeämmin kuin koskaan. Myös viljelijätuet ja muut yhteiset panostukset rahoitetaan taloudellisesta kasvusta. Tämä raha on saatava jostakin. Siksi Mercosur-sopimus tulee hyväksyä ja kotimaista keskustelua laajentaa vastaamaan niitä taloudellisia ja geopoliittisia realiteetteja, joissa me kaikki tänä päivänä elämme.