Kokonaisturvallisuuden toimintamallia on kehitettävä

/in /by

Suomella on erittäin pitkät, talvi- ja jatkosotien kokemuksiin pohjautuvat perinteet varautumisen kehittämisestä yhteistyönä. Kokonaismaanpuolustuksen perustalle rakennettu kokonaisturvallisuuden ajatus on ennen kaikkea kehittää varautumista erilaisiin häiriötilanteisiin viranomaisten, elinkeinoelämän ja järjestöjen yhteistyönä. Elinkeinoelämän rooli esimerkiksi yhteiskunnan kriittisten toimintojen ylläpitämisessä on kasvanut pitkään. Järjestöt puolestaan kykenevät tukemaan viranomaisten toimintaa sellaisilla kyvyillä, joita näillä itsellään ei välttämättä ole. Meillä suomalaisilla on valtavasti osaamista varautumisyhteistyöstä ja tälle on lisääntyvästi kysyntää myös EU:ssa ja Natossa.

Ukrainan tilannetta on monissa yhteyksissä verrattu talvisodan kokemuksiin Suomessa. Ylivoimaisenkaan vastustajan edessä emme antaneet periksi, vaan vastasimme kaikin käytössä olevin voimavaroin ja puolustimme maatamme. Tuo aikakausi historiassamme opetti meille paljon. Se opetti meidät varautumaan siihen, että jonain päivänä kaikkia voimavarojamme voitaisiin taas joutua käyttämään maamme puolustamiseen.

Tämä ajatus kantoi meidät kylmän sodan ja välittömän ydinsodan uhan aikakauden. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen emme myöskään ajaneet puolustustamme alas, vaan pidimme kiinni historian opeista. Uhkakuvat ovat muuttuneet sitten tuon ajan, ja esillä on perinteisen sotilaallisen uhkakuvan ohella ollut myös terrorismi, kyberuhat, ilmastonmuutos ja hybridivaikuttaminen. Pitkällä aikavälillä valintamme pitää yllä ja kehittää varautumista osoittautui oikeaksi. Venäjä on toimillaan Ukrainassa osoittanut, mihin meidän tulee viime kädessä pahimmillaan varautua.

Huoltovarmuus on olennainen osa kokonaisturvallisuutta

Tänä päivänä kokonaisturvallisuuden toimintamalli vastaa hyvin laajentuneisiin uhkakuviin. Yhteistoiminta on meille myös monella tapaa edellytys, sillä pienenä maana meillä on rajalliset resurssit niin osaamisessa kuin käytettävissä olevien resurssien osalta. Yhteistyö vain valtiollisten ja kunnallisten viranomaisten toimivallan yli ei riitä, sillä olemme hyvin riippuvaisia myös yksityisen sektorin toimintakyvystä, sillä valtaosa kansallisesti ja alueellisesti merkittävästä kriittisestä infrastruktuurista on yksityisen sektorin omistamaa.

Kokonaisturvallisuudessa on kyse ennen kaikkea varautumisen kehittämisestä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten välisenä yhteistyönä. Hyvä esimerkki kyvystämme toimia yhteistyössä eri toimialojen välillä on suomalainen huoltovarmuus. Kylmän sodan aikaan perustuva ajattelu korosti alkujaan kriittisten materiaalien, kuten viljan ja polttoaineiden, varastointia. Tänä päivänä huoltovarmuus käsittää yhä enemmän yhteiskunnan eri toimintojen jatkuvuudenhallintaa. Ei esimerkiksi enää riitä, että olemme varastoineet tarvittavan määrän öljyä tai lääkkeitä, jollei meillä ole häiriötilanteissa kykyä myös jaella näitä resursseja. Tähän ei pelkästään valtionhallinnon resursseilla päästä.

Hyvä esimerkki huoltovarmuustoiminnan vaikuttavuudesta on huoltovarmuuspoolit, jotka tuovat kriittisiä toimijoita ja viranomaisia kehittämään eri sektorien varautumista. Huoltovarmuuden rahoituksesta on huolehdittava jatkossa, jotta elintärkeät toiminnot kyetään kaikissa tilanteissa turvaamaan ja yhteiskunta pidettyä toimintakykyisenä.

Kansalaisten varautumiseen tulee panostaa

Kokonaisturvallisuuden keskeisiä toimijoita ovat elinkeinoelämän ohella myös lukuisat kansalaisjärjestömme. Suomi on monella tapaa järjestöjen luvattu maa, ja olemme pitkään integroineet myös järjestöt ja muut vapaaehtoistoimijat varautumisen kehittämiseen. Järjestökentällä on valtavasti osaamista, joka viranomaiskentältä puuttuu ja jollaista tarvitaan myös kriisitilanteiden pitkittyessä. Hyvä esimerkki tällaisesta on psykososiaalinen tuki.

Usein vähälle huomiolle jää myös kansalaisten oma varautuminen. Erityisesti 72 tuntia-konsepti on osoittautunut erittäin toimivaksi, mutta kansalaisten varautumistaitoihin tarvitsee kiinnittää yhä enemmän huomiota. Tätä voidaan edistää muun muassa lisäämällä varautumisopetusta koulutuksen eri asteilla. Pienet teot, kuten riittävän ruokamäärän varaamisella ja radion hankkimisella voi olla suuri merkitys tilanteissa, joissa odottamaton ja yhtäkkinen häiriötilanne iskee. Tällöin viranomaisten resursseja voidaan tarvita elintärkeiden toimintojen turvaamisessa, eikä apu välttämättä ole kaikille yhtä nopeasti saatavilla.   

Kansainvälinen varautumisyhteistyö on yhä keskeisempää

Kansainvälisellä tasolla kriisinkestävyys herättää nyt paljon mielenkiintoa. Laajaan yhteistyöhön nojaava kokonaisturvallisuuden toimintamallimme kiinnostaa myös Suomen ulkopuolella, ja olemmekin tulleet tunnetuksi varautumisen mallimaana. Moni meille päivänselvä asia on monessa EU- ja Nato-maassa ehditty välillä jo unohtaa ja niistä halutaan nyt kuulla lisää.

EU vahvistaa kykyään sietää eri häiriötilanteita ja sen käyttämä sääntely velvoittaa myös Suomea tarkastelemaan lainsäädäntöään erityisesti kriittisten toimintojen häiriönsietokyvyn osalta (ns. CER-direktiivi). EU panostaa samanaikaisesti kriisinsietokykyyn myös kybertoimintaympäristössä.

Myös Natossa kriisinsietokyky herättää entistä enemmän kiinnostusta. Siinä missä EU näkee tämän kyvyn sisämarkkinoiden toimintakyvyn takaajana, lähestyy Nato asiaa puolustuksen ja pelotteen kautta. Kriisinsietokyky nostettiin viime kesänä julkaistussa strategisessa konseptissa vahvemmin esiin, ja pyrkimyksenä on lähettää selkeä viesti: vahva ja häiriönsietokykyinen liittokunta on vastustajalle kovempi pala purtavaksi. Natossa on myös tunnistettu lisääntynyt riippuvuus siviilitoimijoista, sillä esimerkiksi laajamittainen joukkojen siirtäminen liittokunnan sisällä edellyttää yhteistyötä elinkeinoelämän kanssa.  

Häiriönsietokyky on tullut jäädäkseen meille keskeisten kansainvälisten toimijoiden asialistalla, ja tämä on huomioitava myös Suomessa. Meidän on syytä panostaa tähän yhteistyöhön, sillä kriisinkestävä EU ja Nato lisäävät myös meidän turvallisuuttamme.

Jotta toimintamallimme pysyisi muuttuvan turvallisuusympäristön kehityksen perässä, tarvitsemme ennakkoluulotonta pohdintaa siitä, kuinka sitä tulisi kehittää. Esimerkiksi COVID-pandemia osoitti, että Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa kuvattu kriisijohtamisen malli ei toiminut kuten se oli kuvattu. Kriisijohtamisen kansallista mallia ja varautumisen koordinaatiota on syytä tarkastella viimeaikaisten kriisien oppien valossa.

Varautumiseen tulee panostaa, sillä on selvää, että yhteiskunta kykenee toimimaan häiriötilanteissa sitä paremmin mitä paremmin se on toimintojensa jatkuvuudenhallintaan panostanut. Varautumisen tason täytyy myös jatkossa olla korkealla. Kysymys on laajasta kokonaisuudesta lähtien yksittäisten kansalaisten teoista aina toimintojen johtamiseen kansallisella tasolla. Ja varautuminen ei aina merkitse ja vaadi suuria resursseja. Pelkästään toimintojen säännöllisellä harjoittelulla ja eri uhkatilanteiden pelaamisella ja simuloinnilla voidaan parantaa eri viranomaisten osaamista ja valmiutta merkittävästi.

Tässäkin, ”Yhdessä tehden, kaveria jättämättä”.

Sisäiseen turvallisuuteen täytyy panostaa

/in /by

Sisäinen turvallisuus ja siihen liittyvät huolet ovat nousseet viimeisten vuosien aikana yhä vahvemmin esille julkisessa keskustelussa. Lisääntynyt jengiväkivalta, joka koskettaa vahvasti erityisesti nuorisoa, on ollut länsinaapurissamme erityisen huomion kohteena, ja huoli vastaavasta kehityskulusta myös kotimaassamme on ymmärrettävästi kasvanut. Yksilön turvallisuudesta täytyy pitää jatkossa yhä vahvemmin kiinni turvaamalla muun muassa poliisin ja oikeuslaitoksen resurssit.

Poliisin resurssit täytyy turvata

Sisäinen turvallisuus näkyy monella tapaa päivittäisessä elämässämme. Hätäkeskus vastaanottaa puhelun, jossa huolissaan oleva kansalainen ilmoittaa avun tarpeesta. Tehtävälle lähtee sen luonteesta riippuen poliisi, rajavartiolaitos, pelastustoimi tai muu viranomainen. Sisäisen turvallisuuden viranomaisilla on keskeinen asema arjen turvallisuuden varmistamisessa vastaamalla muun muassa rikollisuuden ja onnettomuuksien torjunnassa sekä näiden vaikutuksiin varautumisessa.

Ideaalitilanteessa apu olisi nopeasti paikan päällä, ja usein tämä onkin asian laita. Tästä huolimatta olemme jo pitkään seuranneet kehitystä, jossa tehtävämäärät lisääntyvät, mutta riittäviä resursseja tehtävien suorittamiseen ei ole saatu riittävästi. Esimerkiksi poliisien tehtävät ovat lisääntyneet jo pitkään, ja tutkinta-ajat ovat venyneet. Asia on ollut esillä myös mediassa, ja esimerkiksi Yle uutisoi aiemmin tammikuussa, että selvittämättömien rikosten määrä on kasvanut niin suureksi, että poliisi joutuu vähentämään valvontaa Itä-Uudellamaalla (https://yle.fi/a/74-20014616). Poliisien resurssien venyminen on erittäin huolestuttavaa, ja suuntaan tarvitaan muutosta. Tilanne, jossa arjen turvallisuudessa joudutaan venymään suhteettomasti, on yksiselitteisesti kestämätön. Poliiseja tarvitaan lisää.

Poliisin toimintaa kehitettäessä tulee turvata riittävät resurssit pitkällä tähtäimellä. Nyt poliisi elää kädestä suuhun ja kouluttaa uusia poliiseja ilman varmuutta, että heitä kyetään edes palkkaamaan selvästä poliisipulasta huolimatta. Riittävät pitkän aikavälin resurssit mahdollistavat poliisille myös paremmat edellytykset kehittää poliisitoimintaa kustannustehokkaasti niin henkilöstön, toiminnan kuin tekniikan osalta.

Myös rikostutkintaan käytettävissä olevat resurssit ovat olleet esillä tutkinta-aikojen venymisen johdosta. Esimerkiksi talousrikollisuuteen tulee puuttua riittävillä resursseilla, jotta harmaan talouden kasvu voidaan pysäyttää. On tärkeää, että sisäisen turvallisuuden viranomaisilla on käytössään ne resurssit, joita se tehtäviensä tehokkaaseen hoitamiseen tarvitsee. Isossa kuvassa kyse ei ole vain yksittäisistä tapauksista, vaan luottamuksesta. Kansalaisten täytyy kyetä luottamaan siihen, että heidän turvallisuutensa ja perusoikeutensa tulevat huomioiduksi.

Oikeuslaitosten ruuhkautumiseen täytyy puuttua

Oikeusvaltioperiaate ja riippumaton oikeuslaitos ovat suomalaisen yhteiskunnan peruskulmakiviä. Sisäisen turvallisuuden viranomaisten ohella tarvitsemme panoksia myös oikeuslaitosten työkuorman purkamiseksi. Pitkät odotusajat ovat piinanneet erityisesti pääkaupunkiseudulla käsittelyssä olevien tapausten etenemistä. Koronapandemia lisäsi ruuhkia ennestään, kun matalamman prioriteetin tapauksia jouduttiin siirtämään eteenpäin. Tämän ruuhkasuman purkaminen on monella tapaa yhä kesken.

Oikeuslaitoksen ruuhkapula on ratkaistavissa, ja sen ratkaiseminen on myös tärkeää. Pitkät käsittelyajat, jotka venyvät vuosiksi, eivät palvele kenenkään etua. Pitenevät käsittelyajat lisäävät eittämättä epätietoisuuden määrää ja vaikuttavat pahimmillaan ihmisten luottamukseen oikeusjärjestelmää kohtaan. On tärkeää muistaa, että kyse on myös varautumisesta, sillä oikeuslaitosten tehtävä myös poikkeusoloissa on taata ihmisille ja yhteisöille oikeusturvaa.

Ennaltaehkäisyyn on kiinnitettävä huomiota

Sisäisen turvallisuuden varmistamisen keskiössä on yhteistyö niin viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestökentän kuin viimekädessä kansalaisen kesken. Suomi on pieni maa, jossa joudumme jakamaan käytössä olevia resursseja tehtävien hoitamiseksi. Tiivis yhteistyö on meille tuttua, mutta myös muuttuvan toimintaympäristön haasteet on otettava huomioon, jotta taakka ei kellään jää liian suureksi kantaa.

Meillä on hyvät mahdollisuudet vastata erilaisiin sisäisen turvallisuuden haasteisiin eri valtiollisten ja kunnallisten viranomaisten ja toimijoiden yhteistyöllä. Keskeistä tässä on ennakoida muutokset hyvissä ajoin ja kehittää sellaisia ratkaisuja, joilla käytössä olevat resurssit tarjoavat viranomaisille riittävät edellytykset lakisääteisten tehtävien hoitamiseen. Meidän tulee kiinnittää ajoissa huomiota erityisesti heikommassa asemassa olevien, kuten nuorten, pahoinvoinnin lisääntymiseen. Tässä tärkeää on huomioida myös sosiaalipalveluiden riittävät tarpeet, sillä keskeinen osa ennakointia on puuttua ongelmiin jo ennen niiden syntymisetä ja realisoitumista.

Meidän täytyy myös kiinnittää huomiota maahanmuuttajien entistä nopeampaan integroitumiseen yhteiskuntaan. Tämä tavoite voidaan saavuttaa panostamalla muun muassa koulutukseen ja nopeampaan työhön siirtymiseen. Tähän panostamalla voimme ennaltaehkäistä yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolelle jäävän ryhmän, jossa pahoinvointi ja rikollisuus lisääntyvät, syntymisen ja kasvamisen. Olemme länsinaapurin osalta jo nähneet, mihin tilanteeseen puuttumatta jättäminen voi pahimmassa tapauksessa johtaa.

Kaikessa toiminnassa meidän täytyy muistaa, että sisäiseen turvallisuuteen panostamalla panostamme luottamukseen, joka on yhteiskuntarauhan säilyttämisen näkökulmasta olennaista. Luottamus sisäisen turvallisuuden viranomaisiin ja oikeustoimeen ei voi murentua altamme, sillä sen kerrannaisvaikutukset ovat suuret ja näiden korjaaminen vie meiltä aikaa. Paljon tehokkaampaa on ennakoida näitä tarpeita ja tehdä riittäviä panostuksia jo nyt.

Puolustus on pidettävä kunnossa

/in /by
Suomen pitää olla yhteiskunta, joka on kansalaisille puolustamisen arvoinen

Venäjän hyökkäyssota on muuttanut voimakkaasti Euroopan turvallisuusympäristöä. Ensimmäistä kertaa lähes kahdeksaankymmeneen vuoteen on sodan varjo langennut tässä laajuudessa Euroopan ylle, ja valtio toisensa perään kiirehtii lisäämään panostuksia maanpuolustukseen. Alkuvuodesta 2022 alkanut sota näkyi nopeasti myös Suomessa, jossa vuosikymmeniä vallinnut sotilaallisen liittoutumattomuuden linja sai tehdä tilaa Naton jäsenhakemukselle. Tämä historiallinen päätös sitoo meidät yhä tiiviimmin osaksi läntistä arvoyhteisöä ja vahvistaa turvallisuuttamme.

Suomessa maanpuolustuksen ytimessä ovat jatkossakin yleinen asevelvollisuusjärjestelmä ja korkea maanpuolustustahto. Vaikka Nato-jäsenyys tuokin meidät osaksi puolustusliiton pelotetta, olemme yhä ensisijaisesti itse vastuussa omasta puolustuksestamme ja sen kehittämisestä. Lähtökohtamme tähän on vähintäänkin hyvä. Vastoin monen muun valtion politiikkaa, emme luopuneet kylmän sodan päätyttyä asevelvollisuudesta tai ajaneet maanpuolustusta voimakkaasti alas. Vaikka ilmapiiri tuolloin heijastelikin poutasäätä, näimme jatkuvasti edessämme olevan uhan ja mahdollisuuden sen realisoitumiseen. Tästä lähtökohdasta on pidettävä kiinni myös tulevaisuudessa ja suomalaisen kokonaisturvallisuuden ja varautumisen toimintamallia kehitettävä. Tämä yhteistyö on ollut aina voimavaramme, tulevaisuudessa sen arvo voi olla mittaamaton.

Kaksi prosenttia BKT:sta puolustukseen

Suomen Nato-jäsenyys muuttaa tapaamme suunnitella puolustustamme; ensi kertaa emme tee sitä vain omista lähtökohdistamme. Nato-jäsenenä Suomi integroituu osaksi Naton puolustussuunnittelusykliä, jonka pohjalta liittokunta määrittää jäsenvaltioille suorituskykytavoitteet. Jo alusta asti meidän tulee harjoittaa Nato-politiikkaa, jolla varmistamme sen, että saamme äänemme kuuluviin ja kykenemme vaikuttamaan mahdollisimman paljon meitä ja turvallisuuttamme koskettaviin päätöksiin. Suomen vääjäämätön Nato-jäsenyys sitoo meidät tiiviisti osaksi länttä ja tuo meidät osaksi puolustusliiton turvatakuita. Suomen rooli Natossa muotoutuu tulevien vuosien aikana, mutta jo nyt on selvää, että olemme ennen kaikkea turvallisuuden tuottajia.

Vuonna 2006 Naton jäsenmaat sopivat tavoittelevansa kansallisesti yhteistä rajaa puolustusmäärärahoille. Tuolloin Nato-maiden johtajat sitoutuivat tavoittelemaan kuuluisaa kahden prosentin osuutta bruttokansantuotteesta. Suomessa puolustukseen käytettiin viimeisen viidentoista vuoden aikana vain 1,2-1,5% bruttokansantuotteesta, mikä on aiheuttanut merkittäviä materiaalipuutteita puolustusmateriaalin määrissä eikä reservin kertausharjoituksia ole kyetty järjestämään riittäviä määriä sen osaamisen ylläpitämiseksi. Kuluneet vuodet ovat selkeästi osoittaneet tarpeen vakauttaa ja taata puolustukseen käytettävät riittävät määrärahat, sillä maanpuolustuksen rakentaminen on pitkäjänteistä työtä, eikä sen kehittäminen kriisin jo puhjettua käy nopeasti.

Suomi täyttää juuri nyt Naton kahden prosentin tavoitteen, kun puolustusvoimat on saanut lisäresursseja kalusto- ja ammuspuutteitten korvaamiseen. Onneksi Suomi ei ollut Venäjän hyökkäyksen kohteena, niin että meillä on nyt aikaa korvata aikaisempien vuosien laiminlyöntejä. Tämä korostaa ennestään sitä, että meidän täytyy ennakoida ja rakentaa politiikkaa, jolla saamme varmistettua Puolustusvoimien riittävän resursoinnin myös tulevaisuudessa. Henkilöstö- ja raharesurssit, jotka mahdollistavat Nato-velvoitteiden hoitamisen, riittävän valmiuden ylläpidon ja materiaalin hankinnan sekä varusmiesten laadukkaan koulutuksen ja reservin riittävän osaamisen takaamisen. Puolustusvoimilla on myös tärkeä rooli muiden viranomaisten tukemisessa erilaisissa kriisitilanteissa. Kannattaa myös muistaa, että Naton vaatimus 2% bruttokansantuoteosuudesta on minimitavoite.

Nato-jäsenyys vaikuttaa merkittävästi Suomen turvallisuuspoliittiseen identiteettiin, mutta emme myöskään saa unohtaa aiemmin kehitettyä luottamuksen verkostoa. Suomi on systemaattisesti kehittänyt puolustusyhteistyötään kahden- ja monenvälisesti, ja keskeinen viiteryhmä tässä ovat olleet Pohjoismaat, erityisesti Ruotsi. Pohjoismaiden välistä tiivistä yhteistyötä tarvitaan myös tulevaisuudessa, jolloin kaikki ovat myös Naton jäsenmaita. Meidän ei kannata laskea kaikkia munia yhteen koriin, vaan rakentaa kestävää yhteistyön verkostoa keskeisten kumppaneiden kanssa. Tulevaisuudessa näihin kuuluu yhä enemmän myös Iso-Britannia ja sen viitekehyksessä toimiva JEF-maiden koalitio sekä Yhdysvallat.

Korkeasta maanpuolustustahdosta on pidettävä kiinni

Vaikka Venäjän uhka onkin Suomelle keskeisin, ovat myös muut autoritaariset valtiot ympäri maailman jo vuosikymmenen nostaneet päätään ja asettuneet haastamaan kansainvälistä järjestystä. Myös kotimaassa kohtaamme ja tulemme kohtaamaan maanpuolustukseen kohdistuvia haasteita. Yksi tällainen on asevelvollisuusjärjestelmään kohdistuva paine, joka johtuu vähenevästä väestöstä. Vahva maanpuolustus edellyttää osaavaa ja kattavaa reserviä, joka voidaan mahdollistaa vain tarkastelemalla ennakkoluulottomasti asevelvollisuusjärjestelmää ja sen mahdollisuutta tuottaa tämä osaava reservi myös tulevaisuudessa. Tätä työtä on edistänyt parlamentaarinen asevelvollisuuskomitea, jonka huomioita on nyt syytä tarkastella ja pohtia tulevaisuuden tarpeitamme uudessa valossa.

Myös korkeasta maanpuolustustahdosta on tärkeää pitää kiinni. Vuosi toisensa jälkeen suomalaiset ovat kärjessä kysyttäessä valmiutta puolustaa maataan, mikäli sitä vastaan hyökättäisiin. Tämä luku kertoo meistä kansakuntana paljon, mutta emme saa ottaa sitä itsestäänselvyytenä, sillä Suomen pitää olla yhteiskunta, joka on kansalaisille puolustamisen arvoinen. Yhtä lailla on myös tärkeää muistaa, että vahva maanpuolustus ei tarkoita vain sotilaallista maanpuolustusta. Ukrainan sota on näyttänyt meille, että Venäjän tapa sotia vaikuttaa koko yhteiskuntaan. Kaikki yhteiskunnan voimavarat pitää kyetä suuntamaan sekä sotilaalliseen maanpuolustukseen että siviilipuolustukseen. Tähän on varauduttava kokonaisturvallisuuden mallin mukaisesti jo rauhan aikana kiinteässä yhteistoiminnassa eri valtion viranomaisten, kuntien, elinkeinoelämän ja järjestöjen kesken.

Kansallinen turvallisuus on nyt jokaisen eurooppalaisen valtion prioriteettilistan kärjessä. Jotta voimme varmistaa turvallisuutemme muuttuvan turvallisuusympäristön pyörteissä myös tulevaisuudessa, tarvitsemme puolustukseen kohdentuvia kestäviä ja pitkäjänteisiä ratkaisuja, jotka takaavat sen, että olemme valmiita kohtaamaan kaikki mahdolliset uhat.